Ote kirjasta: ”En usko sattumiin, konsultin testamentti”
6.4 ME VASTAAN MUUT
Me vastaan muut -asenne on inhimillinen ja perustuu sosiaalisiin tarpeisiin. Monessa tilanteessa asenne on harmiton ja synnyttää positiivista kilpailuhenkeä eikä aiheuta suurempia ongelmia. Ihmisten persoonallisuudet ovat erilaisia, joten on luonnollista, että ryhmätkin eroavat toisistaan vaikka tavoitteet, tarpeet ja arvot olisivat samoja.
Yksi suuri toisten ymmärtämisen ja yhdessä tekemisen este on yhteistyökyvyttömyys, oikeammin sanottuna yhteistyöhaluttomuus, joka liittyy asenteisiin enemmän kuin osaamiseen ja persoonaan. Jokainen ihminen pystyy yhteistyöhön, jos suhtautuu siihen positiivisesti. Toisille yhteistyö on helpompaa ja toisille vaikeampaa, mutta kaikki pystyvät siihen, jos haluavat.
On inhimillistä jakaantua meihin ja heihin ja vahvistaa omia käsityksiään samanmielisten kanssa. Kasvatustieteen professori Kirsti Lonka puhuu uskomuksista, joista on tullut sisäisiä totuuksia ja joihin on sitouduttu tunneperäisesti. Lonka: ”Vielä pirullisempaa on vahvistamisilluusio. Ihminen ottaa mielellään vastaan tiedon, joka vahvistaa hänen käsityksiään. Vastakkaisen viestin saadessaan hän tulkitsee senkin niin, että se vahvistaa hänen uskomuksiaan ja jättää huomioimatta sen, mikä on niitä vastaan.”
Jos erimielisyys jatkuu pitempään, eri leirit etääntyvät toisistaan eivätkä halua enää keskustella keskenään. Käsittämätöntä vihanpitoa löytyy jalkapallojoukkueiden kannattajien keskuudesta. Voisi kuvitella, että yhteinen harrastus yhdistäisi eikä erottaisi, mutta kyse ei olekaan tekemisestä vaan egoista.
Evoluutioantropologi Brian Hare: ”Ihmisiä voi yllyttää vihaan järkyttävän helposti ja nopeasti. Kun vihan ilmapiiri on luotu, sen taltuttaminen on todella vaikea. Olemme julmin, kammottavin ja vihamielisin koskaan elänyt laji.”
Tummaihoinen 10-vuotias poika pääsi partioon. Muut olivat valkoihoisia ja kaikki sujui hyvin. Kun partio marssi paraatissa, yleisö hurrasi muille, mutta pojan päälle heitettiin roskaa. Kotona vanhemmat kertoivat rasismista. Poika ei voinut käsittää: ”Miksi joku vihaa ja haluaa satuttaa minua, vaikka emme ole koskaan tavanneet emmekä tunne toisiamme? ”
Psykologian professori Laurie Santos on tutkinut tribalismia eli heimokuntaisuuden alkuperää ja sen kehittymistä. Kognitiotieteen avulla hän on selvittänyt miten mieli toimii ja miten yksilön identiteetti häviää ja hänestä tule yhtä muiden kanssa. Santosin johtopäätökset ovat, että ryhmään kuulumisen ehtona on usein, ettei pidä jostain toisesta ryhmästä. Todellista syytä ei edes tarvitse olla. Kyse on vain sokeasta vihasta, joka voi synnyttää nopeasti kärjistyvän ja räjähdysalttiin tilanteen. Santosin mukaan saman joukkueen jalkapallofaneille yhteen kuulumisen tunne voi olla yhtä voimakas kuin sotilailla, jotka taistelevat eturintamassa.
Samasta syystä poliittinen keskustelukin voi kuumeta nopeasti. Ryhmäidentiteetti perustuu uskomuksiin. Aina kun joku kokee olevansa ryhmän jäsen, näkee hän maailman sen ryhmän näkökulmasta. Objektiiviset tosiasiat katoavat ja vain oman heimon hyvä puolet tunnistetaan. Muista tulee kuviteltuja vihollisia, jotka ovat väärässä, tekevät pahaa ja huonoja päätöksiä.
Haitallinen me vastaan muut -asenne voi perustua mihin tahansa seikkaan, joka erottaa muut meistä. Nationalismi ja sen äärimuoto rasismi ovat tunnettuja tribalismin muotoja. Silloin me -käsitteen ulkopuolelle jäävät kaikki, jotka edustavat eri kulttuuria, kansaa tai valtiota.
On ihmisiä, jotka tulkitsevat monet tilanteet me vastaan muut -asetelmaksi. Kun liikenteessä vieras autoilija tekee pienen ajovirheen josta toiselle on haittaa, voi tämä saada raivokohtauksen, vaikka on itse tehnyt saman virheen useita kertoja. Syntynyt viha voi purkautua jopa väkivaltana. Tunteen vallassa käyttäydytään kuin toinen olisi ajanut tahallaan väärin.
Samaa itsekeskeistä asennetta näkee kasvatuksessa. Jos lapsi kaataa vahingossa mehulasin, suhtaudutaan siihen helposti kuin lapsi olisi tehnyt sen tahallaan. Syyttäminen ja syyllistäminen on huono opittu tapa, joka jatkuu kunnes tietoisuus lisääntyy, eletään hetkessä ja harkitaan omaa reaktiota.
Kun ihminen turhautuu tai pelkää, me vastaan muut -asetelma tarjoaa ahdistukselle helpon selityksen. Monimutkaisessa maailmassa ja kaaostunteen keskellä on helpottavaa ja turvallista uskoa omaan ryhmään, kun vihollinen on nimetty. Lisäksi viholliseen voi ulkoistaa omia ongelmia. Esimerkiksi länsimaiset valkoiset miehet ulkoistivat naisiin ja mustaihoisiin sen, minkä kokivat alkukantaisena, tunteenomaisena ja irrationaalisena. Oma sivistyneisyys ja järkiperäisyys saatiin paremmin esiin ja näkyviin, kun sillä oli vastakohta.
Parhaimmillaan oma ryhmä ja me-tunne antaa voimaa ja rohkeutta puuttua yhteiskunnalliseen ja muuhun epäoikeudenmukaisuuteen. Sen avulla esimerkiksi naiset ja työläiset ovat aikanaan saaneet äänioikeutensa ja äänensä ylipäätään kuuluviin.
Pahimmillaan me-tunne tarjoaa vääristyneitä kuvitelmia vainotuksi tulemisesta sekä oikeutuksen puolustautua ja kostaa keinoja kaihtamatta. Silloin me-tunne voi kärjistyä joukkomurhaksi, jossa koston kohteena voi olla mikä tahansa ihmisryhmä.
Kun joku suostuu keskustelemaan ihmisten kanssa, joita on pitänyt vihollisina, hän huomaa usein hämmästyksekseen, että muut ovatkin samanlaisia kuin me. Muiden ongelmaksi koettu toiminta ei ollutkaan vainoamista vaan tahatonta tekemistä tai se perustui vain erilaiseen näkökulmaan.
Kulttuurikonflikteja ei kuitenkaan voi ratkoa pelkästään sillä, että vihamieliset ryhmät vain tuodaan yhteen. Keskusteluyhteyteen tarvitaan muutakin kuin pelkkä asettuminen kasvokkain samaan tilaan. Jos kumpikin ryhmä viestittää vihamielisyyttä ja halveksuntaa toista ryhmää kohtaan, kohtaaminen pahentaa ennakkoluuloja.
Ryhmän ulkopuolelle jättäminen, sen osoittaminen, että joku ei kuulu meihin, on tehokas painostuskeino. Eräs lentoyhtiö saneerasi aikanaan organisaationsa tämän avulla. Painostusta kohdistettiin erityisesti toimihenkilöihin, joista haluttiin päästä eroon. Heitä ei tervehditty kuten ennen, eikä heitä kutsuttu palavereihin. Vastuualueita pienennettiin ja suurin osa tehtävistä siirrettiin muualla. He saivat käydä töissä, ja palkka maksettiin. Muutamassa viikossa useimmat irtisanoutuivat.
Muistan kouluajoilta, kun voimisteluopettaja jakoi joukkueet siten, että ensin hän nimesi joukkueiden johtajat, jotka vuoron perään valitsivat pelaajansa. Viimeisen kohdalla käytiin kädenvääntöä: ”Ei me häntä haluta. Hän on niin huono.” Tämä oli yleinen tapa muuallakin, kun haluttiin tehdä tasavahvoja joukkueita. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat kantaneet tätä huonommuuden ja hylkäämisen tunnetta sisimmässään koko elämänsä. Ryhmästä poissulkeminen sattuu yhtä paljon kuin fyysinen kipu, sanoo aivotutkimus. Samat alueet reagoivat aivoissa.
Presidentti Bill Clinton: ”Historiamme opettaa, että kun avarramme kuplaamme, sen sisään mahtuvat myös muut.” Clinton käyttää esimerkkinä Eurooppaa, joka kävi kaksi maailmansotaa mutta on nykyään yhteistyötä tekevä talousalue. Pappi Daryl Davis: ”Olen aina uskonut, että jos verivihollisen kanssa viettää viisi minuuttia, jotain yhteistä löytyy, ja kymmenen minuutin jälkeen vielä enemmän. Kun keskittyy vielä pitempään yhteisiin asioihin, tämä voi muuttua jopa ystävyydeksi.”
Jos ihmisillä olisi todellista halua tutustua niihin, joita he eivät arvosta tai joiden mielipiteitä he eivät hyväksy, moni ristiriita selviäisi. Kyse on erilaisuuden arvostamisesta sekä saman oikeuden antamisesta toiselle, jonka ottaa itselleen: vapauden ajatella itsenäisesti ja muodostaa omia käsityksiään. Joillakin on kummallinen kuvitelma, että toisen ymmärtäminen ja hänen ajatustensa hyväksyminen olisi jotenkin itseltä pois.
Kun kysyn seminaareissa, voiko metsästäjä ja luonnonsuojelija tehdä yhteistyötä, vastaa osa kyllä ja osa ei. Kun pyydän tarkennuksia, sanovat jälkimmäiset: ”Kyllä voivat, mutta he eivät halua.”Olen lukuisia kertojaperustanut työryhmiä, joiden jäsenillä on ollut me vastaan muut -asenne. Sitten olen antanut heille tehtävän, jossa on yhteinen tavoite ja josta kummallekin on hyötyä. Ryhmätöiden aikana huomaa selvästi, miten asenteet pehmenevät, keskinäinen ymmärrys lisääntyy ja yhteistyö käynnistyy. Tämän onnistumisen jälkeen he saavat käsitellä asiaa, josta ovat olleet eri mieltä. Ja yhteinen ymmärrys löytyy. Menetelmä toimii lähes aina.
Me vastaan muut -asenne paljastaa myös ihmisluonnon synkkiä puolia. Esimerkkejä löytyy kaikkialta: politiikasta, työryhmistä, taloyhtiöistä, sukulaisten keskuudesta ja perheistäkin. Viime vuosina synkkä puoli on erityisesti noussut näkyviin vihapuheina ja tappouhkauksina maahanmuuttokeskusteluissa. Sama asetelma näkyy myös ilmastokeskustelussa, jossa ääripäät syyttävät toisiaan vääristä tutkimustuloksista ja johtopäätöksistä.
Miten saadaan aikaan suvaitseva keskusteluyhteys ääripäiden välille? Työelämässä seuraava menetelmä toimii hyvin.
Eri näkökulmien edustajat kutsutaan yhteiseen tilaisuuteen, jonka alussa heidät ohjataan erilaisen tai uuden asian pariin, joka jollain tavalla on kaikille yhteinen ja liittyy käyttäytymiseen ja yhteistyöhön. Parhaaksi on osoittautunut ihmisten erilaisuuden käsittely siten, että testin, teorian ja esimerkkien avulla kaikki tunnistavat itsensä ja muut. Osallistujat viedään ihmisyyden värähtelytaajuudelle eli väittelyn kohteena olevan asian alle kohtaamaan toisensa.
Eräs työpäällikkö kertoi esimerkin opittuaan ymmärtämään ihmisiä ja ihmisten erilaisuutta. Urakkaneuvotteluissa oli aikaisemmin ollut paikalla vastaava mestari, insinööri, kaksi työnjohtajaa, arkkitehti ja aliurakoitsijoita. Nyt siellä oli Pekka, Leila, Aku, Saul, Maritta, Reijo ja Dennis. Työpäällikkö oli yllättynyt miten asioiden käsittely tuli helpommaksi, kun hän puhui ihmisille eikä työrooleille.
Kun riitelevään ryhmään on syntynyt rento ja turvallinen ilmapiiri, käydään ensin läpi pelisäännöt eli missä järjestyksessä ja millä tavalla asioita käsitellään, joista vetäjä kertoo pitävänsä kiinni. Sitten määritellään yhteinen tavoite. Tavoite on aina löydettävissä, kun tilannetta tarkastellaan terveellä järjellä riittävän laajasti ja kaukaa.
Seuraavaksi etsitään näkemyksiä, joista riitapukarit ovat samaa mieltä. Vasta tämän jälkeen käsitellään eriävät näkemykset yksi aihealue kerrallaan. Mikäli keskustelu värittyy tai henkilöityy, keskeyttää vetäjä puhujan ja pyytää tätä kertomaan mielipiteensä ammatillisesti faktapohjalta. Sitten vetäjä kysyy vastapuolelta, oletteko ymmärtäneet ja haluatteko kysyä jotain. Seuraavaksi vastapuoli saa kertoa omat näkemyksensä samalla tavalla. Näin varmistetaan, että viestit menevät perille sellaisina kuin ne on lähetetty. Tämä menetelmä johtaa lähes aina yhteistyöhön ja sitä kautta ratkaisuihin.
Toisistaan erkaantuneet sisarukset jakoivat elossa olevan äitinsä omaisuuden, ja kaikki olivat tyytyväisiä lopputulokseen. Tapaamiseen tultiin posket punaisina ja sydän tykyttäen, koska aikaisemmin oli aina ajauduttu riitaan, kun oli puhuttu omaisuudesta. Syke tasaantui ja väri palasi poskille, kun ensimmäiset kaksi tuntia sai muistella vain lapsuuden mukavia tapahtumia: kuka oppi uimaan missä ja miten, mistä löydettiin kastemadot kun mentiin ongelle, miten joulut vietettiin… Tämän jälkeen jokainen sai kertoa vain sen, mitä oli ajatellut itselleen. Muiden puolesta ei saanut sanoa mitään. Näin palaset koottiin avoimesti pöydälle, ja ryhdyttiin yhdessä suunnittelemaan ratkaisua. Vetäjä piti koko ajan huolen asialinjasta ja keskustelun ilmapiiristä. Hän katkaisi heti puheenvuorot, jos ne alkoivat syyttelyllä tai otettiin kantaa toisen puolesta.
Mutta miten rakentavia keskusteluja saadaan aikaan, jos vastapuolet eivät suostu siihen, että pelisääntöjä noudatetaan ja vetäjällä on oikeus keskeyttää asenteelliset puheenvuorot? Miten keskustellaan silloin, kun jokin osapuolista käyttää pelisääntöjä tahallaan ja tietoisesti vain omaksi edukseen ja pelkästään silloin, kun itselle on siitä hyötyä; tai kun jokin osapuoli haluaa vain valtaa ilman pienintäkään pyrkimystä reiluun lopputulokseen? Mitkä ovat yhteiskunnan keinot?
En osaa vastata, tuskin moni muukaan. Herkällä korvalla kannattaisi ainakin kuunnella kansojen välisiä konflikteja taitavasti ratkaisseita neuvottelijoita kuten presidentti Martti Ahtisaarta. Heillä voisi olla annettavaa myös tämänhetkisen populistisen ilmapiiriin rauhoittamiseen.
Poliisi, laki, tuomioistuimet, riippumaton media ja asiallinen yhteiskunnallinen keskustelu pystyvät hillitsemään ja toisinaan katkaisemaan ongelmallisia konflikteja, mutta voimavarat ovat rajallisia ja löytyykö aina osaamista? Tilanne on esimerkiksi mahdoton maissa, jossa nämä tahot ovat jonkin ryhmän hallussa, joka kokee itsellään olevan oikeus kohdella muita epäoikeudenmukaisesti.
Joskus reseptiksi riittää aika. Kun työpaikka, perhe-elämä ja yhteiskunta muuttuu ja mullistuu, ihmiset nimeävät itselleen usein vihollisia kestääkseen epävarmuuden ja ahdistuksen. Kun tieto lisääntyy, tarve ymmärretään ja muutoksista tulee tuttuja ja turvallisia, me vastaan muut -asetelma vähenee. Toivottavasti monikulttuuristuminen, ilmastonmuutoksen ja pandemioiden torjuminen saavuttavat ennen pitkää tämän lakipisteen, sen sijaan, että meidän ja muiden rajoja lähdetään hakemaan tilanteita kärjistämällä ja jopa väkivallalla.
Kaupunki ja maalaiskunta olivat vuosia kiistelleet yhdistymisestä, joka haittasi kummankin tulevaisuuden suunnittelua ja päätöksentekoa. Kahden päivän seminaariin kutsuttiin molempien hallitukset ja johtoryhmät. Tavoitteena oli yhteistyön käynnistäminen. Otteita osallistujien seminaaripalautteista: ”Sai yhteistyön liikkeelle luottamushenkilötasolla akselilla kaupunki <-> maalaiskunta. Hienoa olla ensimmäisen kerran tällaisessa kokoonpanossa ja tutustua aidosti ihmisiin. Heilutteli paikoilleen jämähtäneitä asenteita myönteisesti. Yhteistyön todellinen alkaminen kuntiemme välillä tapahtui, kun se tehtiin oikealla tavalla. Ei ristiriitoja eikä entisiä vihamielisiä syytöksiä. Aluksi oli tunne, että noiden kanssako huomenia rakennetaan, lähempi tutustuminen antoi kuitenkin toivoa, että se on mahdollista.” Seuraavan päivän Keskisuomalaisessa luki suurin kirjaimin: ”Yhteistyö syrjäyttää pakkoliitospuheet.”