Historiassa johtajuus perustui managementtiin eli auktoriteettiin ja suoraan vallankäyttöön. Sitten löydettiin leadership eli ihmisten johtaminen, jonka avulla saatiin esiin ihmisten todellinen potentiaali ja tekemisen halu. Moni johtaja luuli silloin, että nyt pitää olla kaikkien kaveri. Samalla tavalla kotona ajateltiin, että vanhempien pitää olla lasten ystäviä – ja luovuttiin vanhemman kasvattajaroolista.
Kehityksen suunta oli erinomainen omanarvon tunnetta ja hyvinvointia ajatellen. Mutta sen ylikorostaminen (johtaminen by lepsuilu) oli yhtä huono kuin liian tiukka johtaminen (johtaminen by perkele).
Nykymaailmassa tarvitaan edelleen molempia, vaikka painopiste onkin ihmisten kannustavassa johtamisessa. Jos ”pehmeät” keinot eivät auta, tarvitaan ”kovempia” keinoja. Käytännössä se ei tarkoita autoritääristä vallankäyttöä, vaan selkeitä ja ymmärrettäviä pelisääntöjä, joista pidetään alusta lähtien kiinni.
Erityisesti se tarkoittaa esimerkkinä olemista. Jos pelisääntöjä ei noudateta, on johtajien oltava enemmän läsnä näyttämässä omalla esimerkillään miten yhteisössä käyttäydytään. Heidän on muistutettava suunnitelmallisesti pelisäännöistä ja reagoitava aina ja selkeästi (joskus näkyvästikin) ongelmatilanteisiin, jotta tieto leviää ja kokemukset vahvistavat yhteisön turvallista toimintakulttuuria.
Kun lumipallo lähtee vierimään mäkeä alas, on se helppo pysäyttää. Mutta jos se on saanut lepsuilun takia pyöriä alarinteeseen asti, on pysäyttäminen paljon vaikeampaa – joskus mahdotonta.
Alkuvaiheessa kannustavaa ohjaus yleensä korjaa tilanteen. Loppuvaiheessa tarvitaan määrätietoisia ja jämäkämpiä toimenpiteitä, jotka kertovat koko yhteisölle, että nyt ollaan tosissaan toimintakulttuurin korjaamisen suhteen – ja se koskee kaikkia. Kiusaajille se merkitsee läpinäkyvyyttä ja paljastumista. Kiusatuille se merkitsee rohkeutta ja oikeutta kertoa tilanteesta.