Kirjoitus on julkaistu Juoksija lehdessä 8/1995
Toimin konsulttina ja kouluttajana: lyhyesti ilmaistuna valmennan organisaatioiden ihmisiä parempiin suorituksiin. Olen tehnyt tätä työtä noin 15 vuotta ja saanut huomata miten motivaatio ja itseluottamus vaikuttavat suorituksiin paljon enemmän kuin tiedostetaan. Tämä koskee niin yritys- kuin urheiluelämääkin. Sain kokea tämän kantapään kautta itse, kun olimme perheen kanssa Lapissa hiihtolomalla ja päätin ensimmäisen kerran elämässäni kokeilla laskettelua. Seuraavassa on tapahtumien kulkua sekä joitakin johtopäätöksiä ja ajatuksia valmentajille.
En ole mikään ihannetapaus valmentajalle; ikä 48, pituus 172 ja paino 90. Vuokrasin vehkeet ja tilasin tunnin opetusta. Tutustuin mukavaan valmentajaan ja kerroin, etten ole koskaan aikaisemmin edes kokeillut laskettelua. En ole harrastanut edes hiihtämistä paljon, viimeksi olin suksilla joskus 1980. Kerroin myös, että kouluaikana laskin kerran jyrkkää mäkeä ja nojasin opettajan ohjeen mukaan eteenpäin. Kun tulin tasaiselle, kaaduin kasvoilleni ja pyörryin hetkeksi. Tämän jälkeen olen pelännyt jyrkkiä mäkiä.
Lähdimme valmentajan kanssa Pyhätunturin perhemäkeen ja panimme sukset jalkaan. Alkuopastus eli tiedon antaminen varusteista oli erittäin selkeää ja rauhallista. Minulle tuli turvallinen ja mukava olo, kun valmentaja tiesi mitä teki.
Rinteessä oli kuusi sauvaa peräkkäin pystyssä ja valmentaja lähti liikkeelle pujotellen niiden välistä. Sitten hän kehotti minua tekemään saman. Hitto! Miten? Eihän me oltu puhuttu vielä mitään laskettelusta. Lähdin liikkeelle ja ensimmäisen käännöksen jälkeen ”ajoin pieleen”. Mieleen tuli kauhukokemus kouluajoilta, kun jokainen joutui vuoron perään luokan eteen laulamaan.
Ymmärrän valmentajan tarpeen nähdä osaamiseni tason. Mutta minua harmitti. Olinhan jo kertonut, että en osaa mitään. Olisi edes antanut pikku vinkkejä miten sukset pannaan ja painoa siirretään. Tämä vaatimaton alku pudotti motivaatiotani ja ajattelin, että jos tämä jatkuu näin, niin laskettelu loppuu minun osaltani siihen. Kokemus kolahti myös itseluottamukseen, koska ensimmäiseksi tapahtui epäonnistuminen.
Kaikenlaisten valmennusten alussa on tärkeä tuottaa onnistumisia: 1) ymmärtämisen kautta, kun aloittelija saa selkeää tietoa ja tajuaa mitä valmentaja puhuu, 2) tekemisen kautta, kun aloittelija saa ohjeen/mallin, jonka mukaan hän voi toimia oikein. Tottakai tulee epäonnistumisia, joiden kautta opitaan. Kun aloittaminen alkaa onnistumisilla, valmennettava innostuu ja hän ottaa itse vastuun oppimisestaan. Onnistuminen tuottaa myös rohkeutta, joka nopeuttaa oppimista.
Tästä eteenpäin laskettelun opastus sujui hyvin ja intoni kasvoi. Ensin jätimme sauvat pois, jotta koin ja opin miten laskettelu tapahtuu jaloilla. Sitten sain ideoita ja tietoa, mitä pitää missäkin vaiheessa tehdä. Parasta oli peräkkäin lasketteleminen. Matkin valmentajaa ja opin mallit, liikkeet, rytmit, vauhdin … ja nautin nopeasta etenemisestä. Valmentaja antoi myös positiivista palautetta ja mieltä lämmitti erityisesti kysymys harrastanko paljon urheilua, kun oppiminen tapahtui niin nopeasti. En nimittäin harrasta.
Seuraava virhe oli kertoa mitä en saa tehdä ennenkuin oli selvitetty mikä on oikea malli. Oppimisprosessissa aivoihin syntyy kuvia suorituksesta. Kun haluamme sinne oikeita kuvia, kerromme ja näytämme oikeita suorituksia. Ohje ”älä tee näin ja näin” on oppimisen kannalta mahdoton viesti, koska aivot rekisteröivät vain niitä kuvia, joita sinne syötetään.
Minulla oli ongelmia ylävartaloni kanssa, kääntelin sitä väärään suuntaan tai jotain sinne päin. Kun valmentaja sanoi, että älä tee niin ja niin, syntyi aivoihini mielikuva tästä väärästä mallista ja sitten siihen ilmestyi punainen rasti päälle. Tällaista ohjetta ei voi lähettää vartalolle (Joissakin tutkimuksissa on jopa todettu, että kielto tehdä jotakin saa ihmisen toimimaan päinvastoin. Alitajunnassa syntyy ikäänkuin halu tehdä juuri sitä mitä kielletään – kuten lapsena, kun sanottiin, että älä sitten pane pakkasella kieltä rautatankoon)..
Keskustelin kerran erään kilpasoutajan kanssa, joka ihmetteli miksi hän teki kilpailuissa aina enemmän virheitä kuin harjoituksissa. Edelleen hän kertoi, että he olivat valmentajan kanssa kuvanneet videolle virheet ja katsoneet ne oikein tarkasti. Kysyin mitä hän hän ajatteli juuri ennen lähtöä ja vastaus oli: ”Käyn tarkasti läpi virheet, etten tekisi niitä.” Kyseinen soutaja keskittyi korostetusti virheisiin ennen suoritusta ja siksi ne toteutuivat kilpailussa.
Aivot ovat kuin passiivinen massa, johon tarttuu enemmän tai vähemmän kaikki mitä ajattelemme. Mitä useammin toistamme mielessämme jotakin kuvaa, sen syvemmän jäljen se jättää. Valmennuksessa on siis kelattava mahdollisimman usein oikeita suorituksia. Virheet käydään läpi, mutta pääpaino mielikuvien kohdalla tulee olla onnistumisissa. Tähän perustuu mentaalivalmennus eli mielikuvaharjoittelu. Sen ideaa tulee käyttää myös suorituksia tehtäessä ja niistä keskusteltaessa.
Laskettelimme lisää ja ylävartaloni toimi edelleen väärin, koska aivot eivät osanneet antaa vartalolle oikeaa mallia. Tämän jälkeen valmentajani kehotti vetämään sauvaa alemman jalan perässä, jolloin vasta koin ja tajusin mitä hän oli tarkoittanut ylävartalon asennolla. Kun lisäksi laskimme pikkupujottelua ja pidin sauvoja yhdessä sekä alhaalla olevaa toppaa koko ajan niiden välissä, tunsin millä tavalla vartalon piti toimia. Nämä harjoitukset toimivat oikealla tavalla ja oikea malli alkoi tarttua aivoihin.
Tunnista oli vielä aikaa jäljellä ja kerroin, että jalkani olivat poikki uusista liikkeistä ja jännityksestä. Olisin halunnut hetken istahtaa ja vaikka saada neuvoja, miten jalat rentoutetaan esim. hississä. Tämä puoli jäi puuttumaan valmennuksestamme, vaikka se monesti on lähes yhtä tärkeä kuin itse oppiminen. Parhaimmat suoritukset syntyvät rennossa tilassa, kun sekä mieli että keho ovat keskittyneet samaan asiaan. Mitä suurempi jännitys ja kipsi sitä heikompi tulos, vaikka kykyjä olisi paljonkin.
Tuntimme päättyi. lepäsin hetken ja laskin itsekseni vielä pari kertaa, enempää jalat eivät jaksaneet. Kävin myös iltamäessä laskemassa kolme kertaa, sillä kaikesta huolimatta olin innostunut. Auraus meni hyvin, uskalsin lisätä vauhtia ja välillä jopa tunsin, että hallitsin liikkeet kohtuullisesti. Eikä pelottanut.
Seuraavana päivänä oli toinen tunti ja totesin valmentajalle: ”Ei sitten mihinkään jyrkkiin mäkiin. Minulla on huomenna koulutusta 170 ihmiselle ja haluan olla sekä ehjä että hyvällä mielellä!” Lähdimme istumahissillä pitempään mäkeen. Rinnettä alas tuleminen hiukan pelotti, mutta valmentajan perässä lasketteleminen antoi varmuutta ja rohkeutta. Kaaduin ensimmäisenä päivänä kerran enkä tällä pitemmällä reissulla kertaakaan.
Sitten menimme seuraavaan mäkeen. Tunturin laki oli sumuinen ja lähdimme loivaa mäkeä alas jota reunusti punaiset kepit! Ja hetken kuluttua olin sukset jalassa Pyhätunturin vaikeimman punaisen mäen harjalla. J…lauta, ajattelin. Vanha pelko iski. Mietin vaihtoehtoja ja totesin, että ei kai tässä muu auta kuin laskea opettajan käskyn ja ohjeiden mukaan alas. Hän kyllä kannusti kovasti: ”Sinulla on homma hanskassa, osaat jo käännökset ja painon siirtämiset. Ei tässä ole mitään hätää, senkun mennään vaan!” Olin ollut suksilla kaiken kaikkiaan noin kaksi tuntia ja nyt osasin jo kaikki mallit punaista rinnettä varten. Rima asetettiin aivan liian korkealle kertaheitoilla.
Tiesin, että voin laskea poikittain. Siirtämällä painoa alemmalle jalalle, ohjaa suksi minut oikein ja vauhti hiljenee. Tämän tiesin ja tätä hoin itselleni, mutta se ei auttanut. Jyrkkä mäki aktivoi vanhan pelkoni ja päässä huimasi. Vaikka miten yritin pakottaa painoani alapuolella olevalla jalalle, veti pelko vartaloa ylärinteeseen. Paino asettui väärin ja vauhti kasvoi. Aivoissa meni kaikki sekaisin, kaaduin ja liu’uin rinnettä alas. Valmentaja huusi, että pane sukset poikittain niin vauhti pysähtyy. Tässä kohtaa järki taas toimi. Panin sukset poikittain, mutta en rinteeseen, jotta pääsin tässä ”turvallisessa” asennossa pitemmälle. Itseluottamus yksinkertaisesti petti ja olin jo kokenut, että en saanut itseäni koottua tämän mäen laskemista varten. Nousin välillä pystyyn, yritin koota ajatuksia, mutta sama toistui. Pääsin vihdoin alas ja laskettelemisen innostus oli kadonnut.
Kaksi seuraavaa päivää ajatukset olivat muualla, kun tein töitä Kemijärvellä. Mukavasti alkanut innostus ei palannut. Pakotin itseni kuitenkin mäkeen ja koin miten alussa oppimani laskettelemisen malli hajosi paljon herkemmin kuin ennen. Pelkäsin enemmän tavallistakin mäkeä ja kun vauhti lisääntyi, jouduin keskittymään aikaisempaa paljon enemmän, jotta muistin mallit, rytmit jne.
Annan itse ihmisille neuvon, että tee sitä mitä pelkäät, niin voitat pelkosi. Tämä pitää edelleen paikkaansa, mutta tekemisessä on edettävä pienin askelin. Jos joku haluaa päästä käärmepelostaan, se tuskin onnistuu, jos hänet pannaan tunniksi istumaan käärmeitä täynnä olevaan laatikkoon. Ensin voi aloittaa vaikka lukemalla käärmeistä, sitten katselemalla kuvia, seuraavaksi voi käydä käärmenäyttelyssä jne. Pahimman tilanteen kohtaaminen on shokkihoitoa, joka saattaa toimia vain joissakin erityistapauksissa.
Kerroin myöhemmin valmentajalle, että minusta oli väärin mennä jo toisella tunnilla niin jyrkkään rinteeseen. En tiedä mitkä olivat hänen motiivinsa: viedä minut sinne, kun kielsin vai saada sulka hattuunsa, kun uusi oppilas jo toisella tunnilla tulee punaisesta rinteestä … Hänen perustelunsa olivat, että kun lähdemme Eurooppaan hiihtämään niin siellä rinteet ovat tällaisia ja minun on hyvä osata tulla alas jyrkistäkin kohdista.
Oma tavoitteeni, jonka kerroin heti alussa, oli oppia lasketteleminen alkeet ja innostua. Valmentajan tavoite oli ilmeisesti paljon suurempi ja tässä kohtaa valmennus meni pieleen. Tavoitteiden kirkastaminen ja niiden kunnioittaminen on tärkeä, jotta motivaatio säilyy ja itseluottamus ko. asiassa kasvaa. Jos valmentajan mielestä tavoite on liian pieni, pitää se keskustella suuremmaksi eikä pakottaa.
Kaiken kaikkiaan muistelen sekä valmentajaa että tapahtunutta vain hyvällä. Opin alkeet, sain hyviä onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksia, joita voin käyttää omassa työssäni. Jos lisäksi joku valmentaja saa tästä itselleen virikkeitä ja ideoita, joilla hän voi kehittää omaan valmennustyöskentelyään, on tämä kirjoituskin saavuttanut tavoitteensa.