ARVOISAT PIISPA JA KIRKKOHERRA
Olen seurannut keskinäistä erimielisyyttänne viimeksi TV 4:n haastattelussa ja myös lehtien palstoilta; en kuitenkaan kovin tarkasti, joten saatan käsitellä asioita joista jo on sovittu. Tilanne lienee kuitenkin sellainen, että menetätte molemmat uskottavuutta ja lisäätte tyytymättömyyttä. Ihmisillä on tiedostamaton tarve olla jomman kumman puolella; kuuluminen johonkin luo turvallisuutta. Lisäksi kouluissa opetettiin aikanaan liian voimakkaasti, että on olemassa oikea ja väärä vastaus. Mm. näistä syistä ihmisillä on alitajuinen tarve valita kantansa. Riidan jatkuminen merkitsee riskiä: muodostuu kaksi leiriä, jotka syyttelevät toisiaan.
Teillä lienee kuitenkin sama päämäärä: auttaa ja tukea ihmisiä, levittää uskon sanomaa…? Oletteko keskustelleet siitä? Eri mieltä tunnutte olevan keinoista, eli tavasta miten päämäärä saavutetaan. Tällaiselta tilanne näyttää ulkopuolisin silmin.
JÄRKI JA TUNNE
Kun Nokian tapahtumia seuraa järjen tasolta, ne menevät yli uskottavuuden. Monien vakavamielisten uskovaisten ja uskoon kriittisesti suhtautuvien asenne on: ”hurmosliikkeen johtajat ja jäsenet ovat hurahtaneet, eivätkä enää tiedä mitä ovat tekemässä”.
Kun tapahtumia seuraa tunteen tasolta, niin miksi ei? Onhan kirkko vuosisatoja kertonut Jeesuksen ihmeteoista. Kun tarkastelen uskonnon opetusta, jota minulle aikanaan tarjottiin koulun ja seurakunnan taholta, niin ymmärsin että juuri kertomalla ihmeteoista kirkko pyrki vakuuttamaan ihmiset. Olin pikkupoika ja tajusin, että ”kannattaa pelätä ja uskoa, kun Jumalalla on niin suuri voimakin”.
Jos virallinen kirkko asettuu vahvasti Nokian tapahtumia vastaan, se menettää arvovaltaansa. Moni nykypäivän ihminen on kokenut uskonnollisia herätyksiä ryhmissä ja myös yksin – ilman kirkkoa. He ovat kokeneet suurta onnellisuuden tunnetta, rakkautta, riemua ja hurmostakin. Järkevästi ajatellen tuntuu epäuskottavalta, että Jumala olisi kaikki ihmetekonsa jo tehnyt, ja niitä löytyisi vain Raamatusta. Jos ihmetekoja oli aikaisemmin, ja meille tarjotaan suunnilleen samaa uskoa, niin kai niitä voi olla nykyään ja tulevaisuudessakin.
Tiede lähestyy uskoa. Epäitsekkäät ja ennakkoluulottomasti suhtautuvat asiantuntijat tietävät, että he tarkastelevat samaa kokonaisuutta eri suunnilta. Totuuksia on useita. He pyrkivät yhdistämään tietoa ja uskoa auttaakseen ja palvellakseen ihmisiä; tyydyttääkseen sekä omia että muiden tiedon ja uskon tarpeita. Itsekkäät ja ennakkoluuloiset ”asiantuntijat” yrittävät uuden tiedon ja/tai vanhan uskon avulla todistaa olevansa oikeassa ja osoittaa toisten käsitykset vääriksi.
Aivotutkija professori Matti Bergström puhuu energian häviämättömyyden laista. Kaikki maailmassa rakentuu energiasta (atomeista…). Kuolemassa ruumiin energiat eivät häviä vaan muuttavat muotoaan. Bergströmin mukaan sama koskee myös sielua. Sekään ei häviä totaalisesti, vaan muuttaa muotoaan. Voiko kuolemasta herättäminen siis olla mahdollista? Voiko ihmisen kutsua takaisin entiseen muotoonsa? Terve järki nykytiedon pohjalta sanoo, että ”ei”. Jos uskomme Kirkon oppeihin Jeesuksesta, ja että hän eläisi keskuudessamme, niin vastaus olisi ”kyllä”.
Eikö kirkko opeta, että meidän pitää tulla Jeesuksen kaltaiseksi? Että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen? Tälle tielle monet ovat lähteneet. Missä on raja? Jos ihmisestä syntynyt lapsi pari tuhatta vuotta sitten kykeni ihmetekoihin, niin miksi tämä ei voisi koskea jotain toistakin? Emmekö me kaikki ole Jumalan lapsia? Kuka asettaa ja määrittelee rajan, jonka yli ei saa kasvaa henkisesti ja palvella Jumalaa oman vilpittömän uskonsa pohjalta?
Näihin kysymyksiin emme ilmeisesti saa koskaan vastauksia. Elämässä ja uskossa on kysymys niin paljon suuremmasta, että lopullista tietoa ja totuutta tuskin voidaan esittää. Ihmisillä on todistamisen ja oikeassa olemisen tarve. Mutta onko Jumalalla sitä? Olen itse oppinut, että Jumala on.
TOTUUS JA SEURAUKSET
Tässä ristiriitaisessa tilanteessa pitää erottaa toisistaan totuus ja tapahtumien aiheuttamat seuraukset. Totuudesta on turha kiistellä. Usko on uskoa, jonka itse sanakin jo ilmaisee. Eikö Jeesuskin todennut, että jokainen tulee uskollaan autuaaksi? Uskoa voi siis toteuttaa monella tavalla. On upeaa, että kirkkoihimme on voitu tuoda iloa ja riemua, ja ihmiset saavat tuntea olevansa suuria, ja Jumalan ja toistensa rakastamia. On upeaa, että kirkoissamme ihmiset saavat tuntea pienuutensa, voivat lapsenomaisesti käpertyä Jumalan syliin, hiljentyä ja nöyrtyä suurten kysymysten edessä. Se on elämän rikkautta. Se merkitsee erilaisuuden hyväksymistä ja lähimmäisen vilpitöntä rakastamista.
Virallinen kirkkomme onkin käsittääkseni huolestunut seurauksista. Kaikilla ihmisillä ei ole asiat kunnossa, mieli tasapainossa ja riittävästi tietoa elämästä. Joidenkin kohdalla voimakas tunnereaktio voi rikkoa sellaista, joka pitää heidät koossa ja elämässä kiinni. Maailmasta löytyy liian paljon esimerkkejä lahkoista, jotka sekoittavat ihmisten päät. Heidät houkutellaan jäseniksi elämysten avulla, ja kun he ovat ”koukussa”, ovat he myös tahdottomia johtajiensa pelinappuloita, edelleen uskoen itse että juuri näin on tarkoitettu. Kun istutamme kukkasen pihamaalle, siihen riittää pieni lapio. Kauhakuormaajallakin saadaan kuoppa aikaan, mutta samalla rikotaan isoa alue pihasta.
Kävin itse aikanaan ns. sensitivy training -seminaarin, jossa ihminen lyhyesti ilmaistuna ”iskettiin palasiksi ja koottiin paremmaksi”. Minulle tilaisuus oli raju mutta ainutlaatuinen. Löysin itseni ja itseluottamukseni. Ne kolme päivää merkitsivät elämässäni merkittävää käännekohtaa parempaan, ja myös käännekohtaa sisimpääni. Mutta ryhmässä oli eräs vanhempi yrittäjä, jolle seminaari oli liian kova. Hänet ohjattiin kohtaamaan sisimpänsä ja rajansa liian voimallisesti; hänen mielensä ei kestänyt sitä. Vetäjät olivat innoissaan kaikesta mitä saivat aikaan, ja he uskoivat omaan hyvään tekemiseensä. Mutta heiltä puuttui ammattitaito ja näkemys, miten ko. keinoja tulee käyttää, kun ihmiset eivät tiedä miten elämää jatketaan siitä eteenpäin, kun ihminen ei ole henkisesti tasapainossa, ja kun hänellä ei ole riittävästi tukiverkostoja auttamassa tällaisen kokemuksen jälkeen.
Tältä osin eri osapuolten on käytävä kriittistä keskustelua. Yhdessä on pohdittava miten kirkkoon saadaan enemmän aitoutta ja tunnetta, mutta ei lisätä ihmisten ongelmia ja hätää, eikä luoda liian suuria toiveita ja odotuksia. Tarpeet ovat erilaisia. Ihmisten persoonallisuudet ja tunneherkkyydet ovat erilaisia. Ihmiset ovat eri kohdassa elämänsä polulla.
Kun joskus seminaarissa on mukana ”liian uskovainen” osallistuja, käytän seuraavaa tarinaa. Oli tulva ja eräs hyvin uskovainen mies pelastautui kiipeämälle talonsa katolle. Iso vene lähestyi, ja hänet pyydettiin mukaan, mutta mies vastasi: ”Minä uskon Jumalaan, kyllä Hän minut pelastaa”. Vesi nousi ja miehen oli kiivettävä katon harjalle. Seuraavaksi häntä lähestyi palokunnan kumilautta ja taas pyydettiin mukaan, mutta vastaus oli sama: ”Minä uskon Jumalaan, kyllä Hän minut pelastaa”. Lopulta miehen oli noustava piipun päälle seisomaan voidakseen hengittää. Tällä kertaa ohi ajelehti iso puu, johon pari ihmistä oli tarrautunut ja he huusivat, että tule äkkiä tänne niin pelastut. Mutta mies ajatteli että hänen uskoaan koetellaan, ja antoi saman vastauksen. Lopulta hän hukkui. Kohdatessaan Jumalan hän oli närkästynyt ja sanoi: ”Minulla oli vahva usko koko elämäni ajan, mutta kun todella tarvitsin Sinua, et pelastanutkaan minua!” Tähän Jumala vastasi: ”Olen pahoillani, mutta kyllä kuolemasi on omaa syytäsi. Ensin lähetin luoksesi ison veneen, sitten kumiveneen ja lopuksi vielä sen ison puunkin. Mutta Sinulle ei kelvannut mikään.”
Toimiiko Jumala maailmassa ihmetekojen ja/tai luonnonlakien kautta? Kummasta on missäkin tilanteessa kysymys? Kuka esittää todistusaineistoa? Kun jotain tapahtuu, herra Tieto katsoo sitä omalta suunnaltaan ja esittää totuutensa teorioilla ja tutkimuksilla höystettynä. Herra Usko taas esittää oman totuutensa käytännön esimerkkien, kirjoitusten ja muinaisten tapahtumien pohjalta. Virallinen kirkko yrittää tasapainoilla siinä keskellä. Entisaikoina oli helpompi luvata taivasosuuksia ja uhata helvetin tulella. Ihmiset tottelivat. Nykymaailmassa on jo niin paljon ymmärrystä ja tietoa, että nämä keinot eivät enää toimi.
Kumpikaan osapuoli ei taida olla oikeassa eikä väärässä. Voisiko ongelmastanne löytyä Jumalan tahtoa? Eikö elämä ole jatkuvaa prosessia, johon ristiriidat kuuluvat, koska ne tarjoavat mahdollisuuden luoda uutta ja kehittyä? Eikä meidän Jumalamme ole juuri luomisen Jumala? Voiko henkinen elämä tulla koskaan valmiiksi? Ehkä Jumala onkin halunnut synnyttää tämän ristiriidan tähän hetkeen, jotta kirkko löytäisi vielä paremmin nykymaailman ja nykyihmisen. Onhan liikahduksia elämyksellisempään suuntaan jo tapahtunutkin viime vuosien aikana.
Jos onkin tarkoitus, että kumpikin osapuoli oppii katsomaan peiliin ja kysymään, mitä minun itseni on tarkoitus oppia tästä tilanteesta? Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi. Missä kohtaa rakastan itseäni ja omia uskomuksiani enemmän kuin lähimmäistäni ja hänen uskomuksiaan? Missä kulkee raja itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä? Auttaisivatko nämä kysymykset tilanteen selvittämistä?