Kirjoitus on julkaistu Elektroskandia Oy:n asiakaslehdessä
Kesä on takana ja monet Suomessa ovat taas saaneet nauttia veneilystä. Ostin eräänä kesänä venelehden, jonka pääkirjoituksen otsikko oli ”A sailing icon”. Lehdessä kerrottiin purjehtijalegendasta, laivaston kapteenista, josta tuli kansallissankari hänen voitettuaan aikanaan yksinpurjehduskilpailu Atlantin yli.
Eräänä kesäkuun perjantaina hän katosi jäljettömiin kotivesillään. Sääolosuhteet olivat tavalliselle veneilijälle kovat, mutta hänelle tuttuja. Tuulen noustessa yöllä hän lähti kannelle reivaamaan purjeita ja putosi mereen. Pelastusliivejä ja turvaköyttä hänellä ei ollut, koska hän piti niitä vastenmielisinä. Muut heittivät pelastusrenkaan, mutta siinä ei ollut valoa, vaikka valopoiju kuuluu jopa katsastusvarusteisiin. Pelastuskeskuksiin yritettiin soittaa, mutta ainoan puhelimen patterit olivat loppu.
Liikun itse kesäisin paljon vesillä ja olen kokenut tyynet ja tyrskyt. Miten usein tulikaan suhtauduttua tilanteisiin yhtä välinpitämättömästi: ”kyllä tämä osataan tai ovathan asiat pääpiirteittäin kunnossa”. Tekevälle sattuu, on tapana sanoa ja näin ajattelin useita vuosia. Muutamat onnettomuudet ja läheltä piti -tilanteet pakottivat kuitenkin arvioimaan asioita uudelleen. Ehkä kaikella loppujen lopuksi onkin tarkoituksensa. Kokemusten kautta ihmisellä on mahdollisuus oppia ymmärtämään elämää laajemmin, ja tähän tiedostamiseen liittyy myös ehto: elämän antamaa viisautta tulee myös käyttää.
TIETO -> TAITO -> TAIDE -> TIE
Idässä korostetaan henkistä kasvua ja henkisiä arvoja. Ensin hankitaan tietoa, joka harjoittelemalla muuttuu taidoksi. Kun taito lisääntyy ja ymmärrys kasvaa, on mahdollisuus muuttaa taito taiteeksi. Se merkitsee luovempaa osaamista ja syvempää nautintoa. Se merkitsee vapautumista tiedon ja malliosaamisen kahleista. Työn tai askareen päämäärä on edelleen sama, mutta toimintatapa elää voimakkaammin tässä ja nyt. Ihminen kokee syvempää yhteyttä tapahtumiin ja ympäristöön: hän ei vain tee asioita vaan on osa sen hetkistä kokonaisprosessia.
Seuraava ja lopullinen vaihe on tie, jolloin ihminen on määrätyiltä osin yhtä työnsä kanssa. Koko persoona toteuttaa työtä, joka päällisin puolin voi olla mitä tahansa arkipäivän askaretta. St Paulin katedraalin seinällä lukee: ”Iloitse saavutuksistasi samoin kuin suunnitelmistasi. Ole kiinnostunut urastasi, vaikka se olisi vähäpätöinenkin. Se on kuitenkin vankka kiinnekohta ajan vaihtelevissa kohtaloissa.” Henkilökohtainen tehtävä, ura ja sen merkitys kiinnittää ihmisen elämään, eikä hänen tarvitse juurettomana ajelehtia laineilla ilman purjeita ja peräsintä.
Länsimaisessa työkulttuurissa kehitys pysähtyy liian usein taito-tasoon. Osaamisen tärkein tehtävä on taloudellisen hyvinvoinnin varmistaminen. Ammattitaito laajenee pääosin sivusuunnassa, tieto ja taitokin lisääntyvät. Mutta pikku hiljaa koetaan yhä useammin urautumista ja ehkä jopa turhautumista suunnilleen samojen asioiden tekemisestä vuodesta toiseen. Sisin kipinä hiipuu ja todellista sytyttävää motivaatiota ei enää löydy. Eläkkeelle pääseminenkin pyörii jo mielessä, ja aitoa sitoutumista työnsä kehittämiseen ei löydy samalla tavalla kuin uran alussa.
Syvyyssuunta merkitsisi tässä oman olemassaolon parempaa ymmärtämistä elämän ja oman uran kokonaisuudessa. Intialainen tohtori Jagdish Parikh pohtii elämisen laatua. Opiskeluaikana hän koki, että hänestä tuli tyypillinen Harvard-tuote. Hän tunsi syyllisyyttä, jos ei joka hetki tehnyt jotakin. Mieli oli levoton. Parikhin johtajakollegatkaan eivät pystyneet rentoutumaan edes vapaa-aikanaan, kaikilla oli stressioireita. Puheetkin liikkuivat pelkästään liike-elämässä. Tässä tilanteessa Parikh alkoi kysellä, onko mahdollista menestyä ja elää tyydyttävää elämää ilman stressiä: ”Tiede ja tekniikka ovat tehneet paljon hyväksemme, mutta ne eivät vielä ole opettaneet meille, miten elää tällä maapallolla. Aika koostuu hetkistä, jotka tulevat yhä kallisarvoisemmiksi, koska jokaisen hetken jälkeen meillä on niitä yksi vähemmän. Siksi jokaisesta hetkestä on tehtävä paras mahdollinen.”
Ihminen oppii eilisestä ja suunnittelee huomista, kuten pitääkin. Elämä toteutuu kuitenkin juuri nyt. Tarkempi keskittyminen nykyhetkeen ja sen laadun lisäämiseen johtaa kokemusteni mukaan ensin taidetasolle ja avaa vähitellen tien sisimpään. Kun tulen kotiin, pysähdyn hetkeksi ihailemaan taloa ja sen ympäristöä. Saaristossa olen opetellut ihailemaan luonnon kauneutta. Kivi kämmenellä voi olla hämmästyttävän kaunis, ruohonkorsi ihmeellinen kokonaisuus. Muurahaisen fyysistä voimaa suhteessa sen kokoon on vaikea käsittää. Vuorovaikutuksissa ihmisten kanssa töissä ja kotona voi kuunnella tarkemmin, jolloin lyhyestäkin kohtaamisesta tulee ainutlaatuinen hetki.
Päätöksiä on osattava myös tehdä nopeasti ja sinne päin. Joskus on tietoisesti pudotettava työn laatua. Maailma menee vauhdilla eteenpäin ja se merkitsee, että päätöksen tekeminen voi toisinaan olla tärkeämpää kuin sen laatu. Pysähtyminen pienissä arkipäivän tilanteissa tuo kuitenkin joukkoon syvyyttä ja tasapainoa.
Mitä enemmän tiedämme, sitä vähemmän tiedämme tietävämme. Elämä on mielenkiintoinen matka ja se on läsnä joka hetki. Koko valtameren tieto on yhdessä pisarassa. Elämän tieto löytyy yhdestä ihmisestä. Tieto elämän kulusta ja tarkoituksesta on yhdessä päivässä, sen kaikissa pienissä hetkissä.
Samaa ajattelua voi soveltaa lähes kaikkeen tekemiseen niin työ- kuin yksityiselämässäkin. Miten paljon vähemmällä pääsee, kun tekee asian kerralla oikein ja samalla vielä pohdiskelee miten sen voisi tehdä paremmin. Tätä asennoitumista voi harrastaa kaikessa tekemisessä, jolloin jokainen pienikin tehtävä saattaa saada uuden sisällön.
Jatkoa…