Osallistuin marraskuussa Tukholmassa perheeni kanssa eri uskonnon jumalanpalvelukseen ja ystäväperheemme tyttären rippijuhliin. Eräässä vaiheessa kuiskasin vaimolleni: ”Tunnelma on täällä kuin leppoisassa kyläkokouksessa. Kylän vanhimmat johtavat traditiota tuolla edessä, ja muu seurakunta on tullut paikalle tapaamaan toisiaan ja juttelemaan keskenään.”
Sitten vauva parahti itkuun. Vaivauduin tilanteesta ja ajattelin, että toivottavasti äiti saa nopeasti lapsensa hiljaiseksi. Muutkin kiinnittivät huomiota tapahtumaan, mutta he katselivat lasta ja äitiä hymyillen ja hyväksyvästi. Seurakunnan tuleva jäsen antoi merkin olemassaolostaan.
Jumalanpalvelus tapahtui vierailla kielillä, ja ymmärsin vain osan. Yllätyin kuitenkin, miten hyvä olo minulla oli vieraassa kulttuurissa ja vieraitten ihmisten joukossa. Kirkossa oli paljon lapsia, ja kaikki olivat iloisia. Välillä he kävivät tapaamassa toisiaan. Välillä he kuiskivat keskenään. Ilmapiiri oli salliva ja välitön. Kun rippi-isä puhui tytölle, hän ei tarjonnut valmiita vastauksia, vaan kertoi tavoitteista ja esitti avoimia kysymyksiä. Hän antoi tytölle vapauden ajatella itse.
Illan juhlatilaisuudessa rippilapsi ystävineen istui pääpöydässä. Puheita piti isoäiti, kummatkin vanhemmat, molemmat veljet, serkukset ja luokkakaverit. Lisäksi oli tiekoneella tehty tietokilpailu, jossa tytön tehtävänä oli tunnistaa valokuvista esivanhempiaan. Sain nähdä, miten yhteisö rakentaa henkeään. Miten nuori kytketään vapaaehtoisesti ryhmään, sen kulttuuriin ja juuriinsa. Miten hänestä tehtiin arvokas ja rakastettu jäsen. Nämä tilaisuudet koskettivat erityisesti siksi, että oma taustani on erilainen. Muutama tärkeä ihmissuhde katkesi jo lapsuudessa, ja niin kirkollisissa kuin muissakin juhlatilaisuuksissa voimakkain tunne ei ollut yhteenkuuluminen ja rakkaus, vaan pelko väärin tekemisestä.
Tämän vuoden yksi puhutuimmista asioista on huumeet. Miksi nuoret sortuvat kokeilemaan huumeita kaikista varoituksista huolimatta? Puuttuko heidän sisimmästään jotain, joka korvataan huumeilla? En osaa vastata näihin kysymyksiin. Uskon kuitenkin, että vahvemmat juuret – yhteenkuuluvuuden tunne perheeseen ja kulttuuriin – auttavat nuoria seisomaan tukevammin omilla jaloillaan ja tekemään tietoisempia valintoja.
Joulu on perheiden ja lasten juhla. Jokaisessa vastasyntyneessä lapsessa on suunnaton ihmisyyden arvo, jonka näkee vanhempien ja sukulaisten käyttäytymisestä. Ovatko traditiomme sellaisia, että tämä arvo saa vahvistusta? Niko Kazantzakis sanoo: ”Meillä on sivellin ja värit. Maalataan paratiisi ja painutaan sisään!” Meillä on kuusi, koristeet ja sanoma. Maalataan tapahtumasta juuriamme vahvistava ja erilaisuutta arvostava perhejuhla, ja käydään joulun viettoon.